Kun ensimmäisenä palveluspäivänä pyydettiin lavalle haastateltavaksi parin tuhannen opettajan eteen, tiesi, ettei seuraava vuosi ainakaan kovin huonosti voisi mennä.
Mutta palataan ensin hetki ajassa taaksepäin. Kesällä 2017 päätin, että armeijan sijasta haluan hakeutua siviilipalvelukseen. Syitä tähän valintaan en ala sen enempää eritellä, niistä saisi aikaan ihan oman blogikirjoituksen. Tuohon aikaan olin Laukaan nuorisovaltuuston edustajana mukana Nuorten Keski-Suomi ry:n koordinoimassa Nuorten Ääni Keski-Suomessa -vaikuttajaryhmässä. Eräässä ryhmän kokouksessa osui sattumalta puheeksi alkava palvelus, sekä se, että palveluspaikka oli vielä hakusessa. Tätä seurasikin kysymys; haluaisinko suorittaa palveluksen Nuorten Keski-Suomessa. Vastausta ei tarvinnut miettiä kovin pitkään.
Tästä päästään jo hyvin takaisin ensimmäiseen palveluspäivään, kasvatus- ja opetusalan suurtapahtuma KEOSiin Jyväskylän Paviljonkiin. Alun clickbait-lauseesta huolimatta se valitettavasti päättyi antikliimaksiin. Kieltäydyin haastattelupyynnöstä vedoten huonosti nukuttuun yöhön ja väsymykseen. Tosin jos näin jälkeenpäin totta puhutaan, oikea syy oli se, että asteikolla yhdestä kymmeneen jännitti ehkä noin yksitoista.
Tuo hetki opetti kuitenkin sen, että seuraavan vuoden aikana tulisin kyllä saamaan huikeita tilaisuuksia ja mahdollisuuksia, niihin pitäisi vain itse tarttua. Ja kyllähän niitä tilaisuuksia sitten tuli. Päällimmäisenä mieleen jäivät esimerkiksi Nuorten Keski-Suomen jokavuotisen perinteen, palkitsemisjuhlan, suunnittelu- ja juontovastuu jaettuna huikean työparini Millan kanssa, sekä Keski-Suomen Nuorisovaltuuston ja Toukofestin nuoren tekijäjoukon Toukotiimin kanssa vietetyt leirit, kokoukset ja suunnittelupalaverit. Voisin väittää, ettei kovin moneen ryhmään valikoidu niin mahtavia tyyppejä, kuin noihin kahteen!
Kulunut vuosi opetti paljon muutakin kuin tilaisuuksiin tarttumisen tärkeyden.
Pääsin esimerkiksi tutustumaan yhdistyksen taloushallintoon, tarkemmin muun muassa laskutukseen ja tiliöintiin (sekä moneen muuhun käsitteeseen, joista suurimmalle osalle lukijoista tulee varmasti mieleen lähinnä päänsärky, joten lopetan listauksen tähän 😊). Kyseisen aihepiirin tiedoista ja taidoista ei omalla kohdallani kuitenkaan ainakaan haittaa ole ollut tänä syksynä alkaneissa kauppakorkeakoulun opinnoissa.
Työnkuvani kuluneen vuoden aikana sisälsi tehtäviä todella monipuolisesti aina toimistosihteerin hommista tapahtumatuotantoon ja nuorten vaikuttajien ohjaukseen. Jo palveluksen aikana ja myös sen jälkeen olen monet kerrat miettinyt sitä, miten laajasti sain kokemusta erilaisista tehtävistä niin, että niistä silti muodostui järkevä kokonaisuus, joka palveli sekä työnantajaa, että itseäni. Tästä kokemuksesta olenkin erittäin kiitollinen.
Kiitollisuudesta puheen ollen, toinen kyseisen tunnetilan aiheuttaja koko vuoden ajan oli aivan mahtava työporukka. Alusta asti näki, että täällä jokainen tekee töitä saman tavoitteen eteen ihailtavalla asenteella. Vaikka olinkin ”vain sivari”, otettiin minut heti todella hyvin vastaan, pääsin ihan oikeasti näyttämään osaamistani, ja sain kokea olevani täysimittainen työyhteisön jäsen.
Tätä tekstiä en enää kirjoita sivarina; palvelukseni päättyi noin kuukausi sitten. Sen päättymisen ohessa menin kuitenkin kirjoittamaan nimeni paperiin, jonka johdosta olen nyt myös ihan juridisesti ajatellen sellainen työyhteisön oikea jäsen. Ilokseni voin myös lopettaa tämän tekstin toteamalla, että juuri se yhteisö tässä työssä onkin parasta!
Joonas Lampela
