”

Olen ollut usein terveyshuollon palveluissa. Jo varatessa aikaa joutuu odottamaan puoli tuntia puhelimessa odotusmusiikin soidessa. Usein joutuu lopettamaan odotuksen kesken koulun alkaessa tai jonkun muun tärkeän asian vuoksi. Soittoaika vastaanotolle on vain 8–16, jonka vuoksi koulunkaan jälkeen ei ehdi aikaa varata.

Mielestäni netissä pitäisi olla mahdollisuus varata aika samantyylisesti kuin partureihin ja kauneushoitoloihin. Netissä voisi valita mihin tarvitsee apua ja olisi valmiiksi kellonaikoja, joista voisi valita sen, mikä käy parhaiten.

Lisäksi varatusta ajasta voisi pitää kiinni. Olisi kiva, jos hoitaja joskus tulisi ajoissa, eikä aina 15 minuuttia myöhässä. Terveydenhoidon lisäksi minulla on muitakin päivän suunnitelmia ja olisi kiva, jos terveydenhoitoon pääsyä ei tarvitsisi odottaa niin kauan.

Valitsin työhyvinvoinnin, koska tärkeä osa palveluita on se, minkälainen työntekijä ottaa sinut vastaan. Onko hän ymmärtävä ja välittävä vai sellainen, joka ei osaa asettua asemaasi?

Itse olen ollut työtön ja rahaa on pitänyt hakea sosiaalitoimesta. Etsivä nuorisotyö on auttanut ja tukenut silloin kun itse ei nähnyt toivoa tilanteessa. On tärkeää huomata ja auttaa työssä toinen toisiamme, eikä asettua vastaan. Hirmu usein näkee sosiaalialalla ihmisiä, jotka eivät osaa kohdata ihmistä aidosti. Jos et pysty olemaan empaattinen, välittävä, läsnä ja kuunteleva, et voi ymmärtää toista aidosti.

Sosiaalialalle tarvitaan muutakin kuin hyvä laskutaito ja perushoidon osaaminen. Lähestyn asiaa opiskelijana. Minkälaisen kuvan annat nuorelle, joka aloittaa ensimmäisen vuoronsa. Sallitko juoruilun, toisten alas painamisen, mollaamisen. Vai toisenlaisen tien, jossa koko työyhteisö tukee, auttaa, neuvoo, opastaa.

Hyvä palvelu syntyy, kun jokainen tulee kuulluksi, toisia tuetaan juoruilun ja mollaamisen sijaan, annetaan aikaa, huomautetaan ja puututaan epäkohtiin. Ollaan valmiita muuttamaan omia asenteita tai ennakkoluuloja.

Minulla henkilökohtaisesti on ihan hyviä kokemuksia yhteiskunnan palveluista. Olen parin vuoden sisään ollut jonkin verran tekemisissä mielenterveyspalvelujen sekä terveydenhuollon kanssa. Yllätyin jopa positiivisesti siitä, miten mukavia ja oikeasti välittäviä ihmisiä mielenterveyspuolella on. Aina kuulee joiltain tarinoita, miten ketään ei oikeasti kiinnosta ja lääkkeitä vaan naamaan, mutta oma kokemukseni ei ainakaan tältä tuntunut.

Istun ja kirjoitan. Viimeistä viestiäni. En vain enää jaksa. Tuntuu mahdottomalta elää. Haluan pois. Kukaan ei tiedä. Aina kaikki on hyvin. Sinä täysin sokee oot sille kuinka mä suistunut oon – pimeyteen.

Makaan sängyllä. Itken. Vapisen. Kaikki meni pieleen. Mitä teen täällä? Julkulassa. Suljetulla osastolla. Haluan pois nyt heti. En kuulu tänne. Vaikka en tiedä minne muuallekaan. En kuitenkaan ainakaan tänne. Haluan pois. Mutta en jaksa taistella. Ja kotiinkin pitäisi soittaa. Olen hullujen huoneella.

Oveen koputetaan. Lääkäri haluaa nähdä. Hän haluaa kuunnella. Hän ymmärtää. Hän välittää.

Taas makaan sängyllä. Oveen koputetaan. Ruoka-aika. Eihän se oikein maistu, vaikka varmasti hyvää onkin. Taas koputus. Haluatko jutella? Miten päivä on mennyt? Minkälainen on vointi? Minä murrun. Itken ja puhun. Hoitaja kuuntelee. Suurella sydämellä.

Ja vapaus koitti. Suljen sairaalan oven. Toivottavasti en enää koskaan sitä avaa. Hyvä siellä oli olla, mutta aina kotona on parempi. Hyvä siellä oli, vaikka olo olikin paha.

Ja sitten apteekkiin. Pillereiden kanssa kotiin. Ja nukkumaan.

Kelalle viestiä. Jatkan terapiaa tauon jälkeen. Kelalta on tullut myös kirje. Sairausloma jatkuu vielä tämän vuoden. Helpottaa ja ahdistaa. Enää ei tarvitse pinnistellä vähillä voimilla tenttiviidakossa. Mutta olenko nyt yhteiskunnan pummi? Luuseri.

Istun nojatuoliin ja puhun. Kerron huolistani. Ja terapeutti kuuntelee aina vain uudestaan. Hän laittaa miettimään. Ehkä en kuitenkaan itse ollut syyllinen. Ehkä.

KPK:lla sovitaan tapaamiset yksi tai kaksi kertaa viikossa. Voivat seurata vointiani. Tukea terapian ohella. Jotta pääsisin taas jaloilleni.

Taas Julkulassa. Kuinka monetta kertaa? En jaksa laskea. Ensimmäinen kerta ei jäänytkään viimeiseksi. Kokeillaan sähköä. Olo paranee. Mutta missä minun huone on? Ai äiti olitko eilen käymässä? Minä en muista. Ja sähköhoito jätetään kesken.

Terapiaa, KPK:n käyntejä ja taas Julkulaan. Välillä YTHS:n lääkärin tapaamisia, kun ei ole KPK:n tehostetun käyntejä. Sairaslomalta kuntoutustuelle. Välillä yritän opiskella. Mutta se vie Julkulaan. Tätä samaa rataa kaksi vuotta. Pyydän josko kokeiltaisiin uudestaan sähköä. Onneksi lääkäri kuuntelee. Ymmärtää ahdistukseni. Ymmärtää toiveeni. Taas menee muisti. Mutta ei haittaa. Olo helpottaa. Lopulta on ihan hyvä olla.

Jatkan terapiaa uusin voimin. Vielä on vaikeaa, mutta kaikesta selviää. Ehkä tästä elämisestä voi vaikka pitääkin. Ehkä on muitakin mahdollisuuksia selvitä kuin kuolema. Ehkä vielä joku päivä omat siivet kantavat.

Nyt istun koulussa. Kirjoitan. Kunnolla en ole opiskellut kahteen ja puoleen vuoteen. Nytkin vain pikkuhiljaa. Kuntoutustuen varassa. Ja terapian avulla. Siellä saan purkaa oloani. Miettiä menneitä. Ja tulevaa.

Mieli on ollut myllerryksessä. Ja on edelleen. Mutta synkimmistä myrskyistä on luultavasti selvitty. Mielen täyttää kiitollisuus. Minusta on huolehdittu. Ei ole jätetty yksin. On kuunneltu. On ymmärretty. On kannustettu eteenpäin. Lääkärit, hoitajat, terapeutti, ystävät. Kaikki ovat taistelleet rinnallani. Oikoneet siipiäni ja kehottaneet: lennä!

Hei,

Olen 22-vuotias mies. Asun Vaalijalan kuntayhtymän kuntoutusyksikössä. Minulla on kavereita. Arkisin käyn työtoiminnassa.
Tälläkin hetkellä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Toiveissa on vielä joskus opiskella ja siirtyä oikeaan työelämään. Olen hyvin kiitollinen saamastani palvelusta ja tällä hetkellä olen tyytyväinen elämääni.

Kukaan ei tule kotoa hakemaan, se on selkeää. Täytyy olla aktiivinen, jotta palvelut saavuttavat sinut. Sivusta seuranneena olen huomannut, että jos sinulla menee hyvin myös palvelut ovat helposti saatavilla. Jos pääset kouluun on edessäsi kouluterveydenhuolto, johon ainakin itse olen päässyt ilman pitkiä jonoja ja huoleni on otettu tosissaan.

Ikävä puoli tässä on se, että nämä asiakassuhteet ovat lyhyitä, joten ei välttämättä päästä edes keskustelemaan todellisten ongelmien vierestäkään. Ymmärrän kyllä, miksi asiakassuhteet ovat lyhyitä: Koulun psykologilla vaan ei ole resursseja tavata samaa potilasta vuodesta toiseen. Lyhyiden asiakassuhteiden tarkoitus on auttaa akuutisti ja selvittää nuoren kanssa, miten hänen olisi itsensä kannalta paras toimia jatkossa.

Toisen vaiheen alkamisessa voi kuitenkin kestää hyvinkin kauan ja pahimmassa tapauksessa nuori voi pudota tyhjyyteen ammattimaisen tukiverkon kadotessa. Jotkin paikoista yrittävät paikata tätä väliä järjestämällä ylimääräisiä tapaamiskertoja, mutta kaikilla paikoilla ei ole siihen resursseja. Tähän on tultava muutos. Positiivista toki on, että opiskelijalle koulupsykologi on täysin ilmaista.

Tilanne on tämä vain, jos olet opiskelemassa ja uskallat mennä auttajan puheille siitä huolimatta, että pelkäät tulevasi leimatuksi hulluksi. Tai jos sinulla on ystäviä, jotka huomaavat hätäsi ja patistavat sinut hoitoon. Kaikki nuoret eivät kuitenkaan itse uskalla ja valitettavasti yhä useampi nuori on yksin vailla tukiverkostoa. Opettajien pitäisi kiinnittää enemmän huomiota pieniin merkkeihin, jotka kielivät siitä että nuori voi huonosti: kasvavat poissaolomäärät, arvosanojen lasku, vetäytyminen. Kovin moni opettaja ei puutu merkkeihin, vaikka ne olisivat selkeästi ilmassa. En syytä siitä opettajia, syytän ennemminkin järjestelmää, joka ei ole antanut tarpeeksi kattavia ohjeita siihen, kuinka tulisi toimia, jos huomaa jonkun voivan huonosti.

Akateemiselta puolelta voi tulla viesti, että se on lähipiirin tehtävä huomata, jos joku voi huonosti. Vaan kun kaikilla meistä ei ole sellaista lähipiiriä, joka huomaisi, tai jolle kokisi luonnolliseksi todeta, että ”Hei! Mä taidan tarvita apua.” Kenties hän on kasvanut perheessä, jossa on katsottu negatiivisten tunteiden näyttämistä kieroon, opetettu ettei moinen ole sopivaa. Näitäkin perheitä löytyy valitettavan paljon, myös omani.

Entäpä sitten he, jotka eivät syystä tai toisesta ole opiskelemassa? Heillä ei ole mitään, elleivät he itse jaksa kaivaa. Harva jaksaa, sillä esimerkiksi masennus on pahimmillaan varsin pirullinen tauti. Ei minulta ainakaan kertaakaan työkkärissä muutama vuosi sitten käydessäni kysytty, miten voin, vaikka kasvoista näkyi selkeästi, ettei kaikki ollut hyvin. Siellä ihmisiä kiinnosti vain, mihin työhön sopisin. Ymmärrän sen, se on heidän tehtävänsä. Eikö kuitenkin olisi hyvä samalla kartoittaa edes hiukan henkistä hyvinvointia? Jos ei muuta, niin varmistuakseen, että ihminen on oikeasti sillä hetkellä kykenevä tekemään työtä, jota kohti häntä yritetään patistaa? Kaikki eivät osaa sanallistaa pahaa oloaan ensimmäisinä – jonkun muun on nostettava se esille.

Työssäkäyvälle nuorelle kynnys metsästää apua mielenterveydenongelmiinsa voi olla opiskelevaa suurempi. Eihän hän halua näyttäytyä työnantajan silmissä ”pettymyksenä.” Jos et opiskele, ovat jonot usein pitemmät ja psykologilla käynti maksaa.

On olemassa asia nimeltä työterveyshuolto. Itselleni ei kuitenkaan kerrottu nykyisessä työpaikassani muuta kuin se, mihin minun täytyy soittaa jos tarvitsen pari päivää sairaslomaa esimerkiksi flunssan takia. Mitään siitä, mitä muuta työterveyshuoltooni kuuluu, ei puhuttu. Kun kysyin pomoltani, kuuluuko siihen mahdollisuutta käydä puhumassa lääkärille henkisestä terveydentilasta, hän sanoi selvittävänsä, mutta asiaan ei koskaan palattu.

Terveyspalvelut ovat siis olemassa, mutta ne eivät aina saavuta kohdettaan ja se täytyisi muuttaa. Mielenterveysongelmat eivät saisi olla enää tänä päivänä tabu, ja avun tulisi olla kaikkien saatavilla.

olen minä varsin hyljeksitty täällä main. on minut syösty kotoani ja ovi edestäni suljettu. rakkauteni tähden, sydämeni aatosten tähden, minut hyljätty on.

on minun sieluni muserrettu kasaan ja maan tasalle kaskettu kuin tuottamaton pelto. mielein tuhkani ripoteltu ylt’ympäriinsä, ja niiden muisto unohdettu.

ovat minun sanani vain hiljainen kuiskaus lahden perukoilla. aalto, joka hitaasti lainehtii. tuuli puhaltaa ja nostattaa laineet, venehet ajavat ja veet värähtelevät. mutta tuulikin ajallaan tyyntyy ja veneet poistuvat, vetten ääret lamaantuvat. on minun ääneni hukkunut pohjalle veen. nouse se ei ylös, uida se ei osaa.

punarinnan viserrys ja peipon sointu oli minun lauluni aikanaan. ei se puhdas kuin ensilumi, mut’ pehmeä ja yksissä selitteinen sävel sen. nyt on sekin ääni kaijonnut ja tola lumesta peittynyt.

varjot minua ajatta vahtaavat. takanani vaanivat pimeyden harsot, kankaiset metsät minut ympäröivät. kuusten oksat kaartuvat ylleni, vihannat kasvonsa näyttäen. kuollut vihanta se on, ja ynseä.

on minun ruumiini kalliolle jätetty. rakeet lyövät elotonna kasvojani, vailla suojaa ovat minun antini. linnut lentävät ylitseni, haaskalinnut minua nokkivat. sydämein on rinnasta revitty, on vain kuoriainen minusta jälellä.

voi, kunpa minut joku löytäisi! kunpa samoilisi ukko vuorilla ja minuun törmäisi. kunpa kurkottaisi Jumala raskaan kätensä ja suojaan minut vetäisi. olisin minä valmis täältä lähtemään.

eloni reunat ovat minut saavuttaneet. myönnän nyt elämän hankaluuden. unholaanhan viety minut jo on. Herra, tässä olen, enkä enää pakene.

Ei kukaan niin hyvin käyttäydy, sanotte. Kiitosta odotan, arvoa olemaani.

Päivästä toiseen minä huudan: Päästäkää pois. Antakaa kun hengitän, antakaa kun elän.

Turvassa sinä olet, te sanotte. Turvassa miltä, minä kysäjän. Seinät ympäröivät minut, samat seinät kaartuvat päälleni. Ne väkisinmakaavat kasvoni, nuo iljettävät seinät!

Tahtoisin olla vapaa. Tahtoisin nähdä valon, saada tuntea ilon sätehet kasvoillain. Ei, se olisi riski, liioinkin suuri riski.

Ystäväni ovat tuolla jossain, kauas käy kaipuuni. Perhettäni en tänään näe, enkä huomenna.

Ihoni halajaa kosketusta, lämpöä, hyvyyttä. Voi, kunpa joku halaisi! Kunpa joku lähellä pitäisi, tiukka syleily sen.

Ikkunat harmaat kiiltävät. Avara maailma niiden toisen puolen, mut’ rikkomaton pirstale välissä sen. Kvartseihin jaettu on sydämeni.

Kyllä sen tiedätte, mutta ette käsitä. Valveutuneet mielet nukkuvat, herää jos voit.
On ruumiini raahattu vilppien verkkoon. Kutokaa ja kutokaa, hellittäkää älkää. On seitti ympärilläin, kiristää se luitani. Ohenevat piirteeni, naru iskostuu hipiään.

Kosketa haavojani, kosketa arpiani. Syvemmälle et näe, ne vain pinnalla.

Sano, vieläkö olet oikeassa? Olethan toki, et mieltäsi muuta. Hyvä on, tähän jään.

Minusta tuli lastensuojelun asiakas noin 5–6:lla luokalla ala-asteella keskivaikean masennuksen seurauksena. Minua oli kiusattu henkisesti ja fyysisesti mm. repimällä vaatteista, seksuaalisesti ahdistelemalla ja levittämällä päättömiä juoruja

Avun haku oli omasta mielestäni helppo askel, siinä vaiheessa kun sai tarpeeksi jokapäiväisestä kiusaamisesta ja pilkkaamisesta oli vain pakko avata suu ja kertoa opettajalle.

Kun opettaja ei uskonut, seuraava askel oli kuraattori ja kun opettajat ja kuraattori eivät saaneet kiusaamista loppumaan rehtori saapui peliin, kiusaaminen loppui mutta vain hetkellisesti kunnes se siirtyi miltei kokonaan nettiin ja mm. sovelluksiin kuten WhatsApp ja Instagram

Minun piti ala-asteen loppuessa muuttaa toiselle paikkakunnalle ja jättää ne vähäisetkin kaverit taakseni mitä minulla oli vain ja ainoastaan kiusaajien takia

Muistan vieläkin kun opettaja vähätteli kiusaamistapauksia ja sanoi seuraavia lauseita:
‘’Laita se toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos’’
‘’Rakkaudesta se hevonenkin potkii’’
Nämä lauseet.
Juuri nämä lauseet saivat minut itku kurkkuun ja kun puhuttelu loppui, menin aina vessaan itkemään kun miltei kukaan ei ymmärtänyt kuinka pahalta se tuntui kun kukaan ei uskonut tai ottanut minua tosissaan

Jouduin Kuopioon Alavaan viiltelyn ja itsetuhoisuuden takia ja vasta silloin ihmiset, vanhemmat, kuraattori ja opettajat tajusivat kuinka vakavaa kiusaaminen silloin oli ollut ja minkälainen vaikutus sillä minuun oli ja on edelleen jopa tänäkin päivänä. Kun palasin kouluun meidän opettajamme äänestä kuuli itkuisuuden ja huolen, kun palasin luokkaan ja hän tervehti minua

Kuopion jälkeen olin vähän kaikkialla ties missä kunnes apu saatiin keskitettyä nykyiseen kotipaikkakuntaani, mutta täällä on todella vaikea saada nopeasti apua akuutteihin tapauksiin ja psykologeillakin on koko ajan kalenterit täynnä

Terveydenhoitaja ja kuraattori ovat tilapäinen ratkaisu akuuttiin tapaukseen, mutta se paha olo mikä ihmisellä siinä tilanteessa on, ei välttämättä häviä tuosta noin vaan, vaan se tarvitsee pidemmän ajan avun ja tuen. Tämän olen itse kokenut

Hain apua itsetuhoisuuteen ja heti seuraavana päivänä yritinkin sitten itsemurhaa.

Eli toivoisin että meidän nuorten, ja kaikkien ihmisten huolet ja murheet otettaisiin tosissaan, ja saisimme apua heti eikä vasta seuraavana päivänä

Näin me pelastaisimme paljon henkiä.

Kiitos.

Kevättalvella 2017 elämäni ja minuuteni rakennuspalikat romahtivat. Monen tekijän ja sattuman summa pakotti pysähtymään ja katsomaan pirstaleista kokonaiskuvaa silmästä silmään. Tunsin olevani lopen uupunut, ahdistunut, hajalla ja hukassa omissa nahoissani. Tuo maaliskuisen harmaa päivä oli minun murtumispisteeni. Päivä, jolloin totesin, että nyt on haettava apua.

Jännittyneenä ja tietämättä mitä ja miten sanoa tartuin puhelimeen ja soitin kotikaupunkini terveysasemalle. Puheluun vastasi asiallinen virkailija. Minä sain takellellen ilmaistua asiani, tulin heti kättelyssä kuulluksi ja sain ajan lääkärille ja kyseisen terveysaseman psykiatriselle sairaanhoitajalle. Tästä alkoi kuntoutumiseni.

Noin vuosi puhelun jälkeen aloin kärsiä jatkuvasta kuumeilusta ja erilaisista niveloireista. Soitin uuden puhelun samaiselle terveysasemalle ja tälläkin kertaa minut otettiin vakavasti. Alkoi sarja laajoja ja perusteellisia tutkimuksia sekä julkisen terveydenhuollon että erikoissairaanhoidon tahoilta ja noin kuukausi tämän jälkeen minulla todettiin seropositiivinen nivelsärky, mahdollisesti alkava nivelreuma.

Mahdollinen autoimmuunisairaus oli minulle järkytys, mutta olen kiitollinen saamastani nopeasta ja hyvästä hoidosta. Julkisesta terveydenhuoltojärjestelmästä puhutaan paljon pahaa ja kehitettävää on varmasti aina, mutta henkilökohtainen kokemukseni hoidon laadusta on varsin positiivinen. Sain lääkityksen ja tällä hetkellä reumani on kohtalaisesti aisoissa.

Mielenterveyden puolella minulla menee hyvin. Hoitotahoni puhuu remissiosta, minulla on ihana miesystävä, sopivasti hyviä ystäviä, läheiset välit perheeseeni sekä mielekästä ja vahvistavaa tekemistä. Elämäni tukipilarit seisovat siis hyvällä ja vakaalla pohjalla.

Kuluneet kaksi vuotta ovat olleet tähänastisen elämäni pisimmät ja samalla lyhyimmät, raskaimmat, mutta opettavaisimmat ja ennen kaikkea hetkittäin kuluttavimmat, mutta tulevaisuutta silmäillen vahvistavimmat. Tuskin kukaan toivoo itselleen masennusta tai muuta psyykkistä tai fyysistä sairautta, mutta minä kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka ei loppupeleissä vaihtaisi pois päivääkään. Ilman kokemuksiani, hyviä ja huonoja, en olisi se ihminen, joka tänä päivänä pystyy vilpittömästi sanomaan viihtyvänsä elämässään ja tuntevansa itsensä paremmin kuin hyvin.

Täytän maaliskuussa 27 vuotta. Olen mielenterveyskuntoutuja, tuore reumaatikko, positiivisesta asenteesta viimeiseen asti kiinni pitävä kansalainen. Olen taistelija, niin paljon enemmän kuin diagnoosini ja vaihtelevat elämäntilanteeni. Ilman yhteiskunnan monimuotoisia palveluja ja turvaverkkoa en kuitenkaan olisi mitään näistä. En olisi ylipäätään. Olen edelleen matkalla helvetistä takaisin, mutta juuri nyt luottavaisin mielin.

Tarinaani mahdollisesti lukeville päättäjille:

Muistakaa heikommassa asemassa olevat. Muistakaa yhteiskuntamme tarjoamien palveluiden tärkeys. Olen yksi heistä, joka allekirjoittaa rahoituksen varassa toimivien järjestöjen ja muiden tahojen osallistavan ja aktivoivan toiminnan merkityksellisyyden ja tarpeen.

Muistakaa lähimmäisenrakkaus.

Pohdin sinne menoa pitkään. Joinain iltoina laitoin kellon soimaan aamulla, jotta menisin paikalle hyvissä ajoin, mutta sitten otin hälytyksen pois. Perustelin sitä itselleni miten milloinkin. En kehtaisi mennä sinne. En kuuluisi sinne. Muilla on varmasti enemmän aihetta kuin minulla, he ovat ansaitsevampia tuelle ja palvelulle.

Lopulta kuitenkin väsyin olemaan niin hukassa kuin olin. Yli kolme vuotta työttömänä ja ilman opiskelupaikkaa on pitkä ja yksinäinen aika. Halusin muutosta, mutta muutos, vaikka parempaankin, on minulle pelottavaa. Varmuus tulee siitä, että tietää mitä on edessä. Muutoksessa varmuus puuttuu. Olisi uskallettava heittäytyä.

Eräänä päivänä, joka oli muuten Aleksis Kiven ja minulle rakkaan kirjallisuuden päivä, päätin astua sisään. Oven yläpuolella luki Ohjaamo. Alle 30-vuotiaille tarkoitettu moniammatillisen yhteistyön paikka, jossa olisi tukena TE-asiantuntijoita, uraohjaajia, opinto-ohjaajia, ammatinvalintapsykologeja, sosiaaliohjaajia ja muitakin. Uskoin kyllä, että sieltä löytyisi minulle apua.

Sattumalta eteisessä oli vastassa TE-toimiston asiantuntija. Hän oli juuri silloin vapaana ja myös se asiantuntija, jota halusin tavata. Juttelimme pitkään, melkein kaksi tuntia. Tuntui, että hän aidosti ymmärsi minua eikä painostanut tai syyllistänyt minua siitä, etten ole löytänyt työpaikkaa. Teki hyvää puhua hänen kanssaan, olinhan niin pitkään vatvonut asioita vain yksin omassa päässäni. Häneltä sain myös esitteen Nuoret kohti työtä -hankkeesta, johon juuri ja juuri alle 30-vuotiaana vielä pääsisin.

Ensin olin skeptinen ja kyllä, myös peloissani. Ohjelman esitteen lupaus siitä, että puolen vuoden kestonsa aikana osallistujalle löydettäisiin työ- tai opiskelupaikka sai minut pelkäämään, että minut pakotettaisiin esimerkiksi puhelinmyyntityöhön, jotta hankkeen palveluntarjoaja voisi todeta hankkineensa minulle edes jotain työtä ja lunastaa palkkionsa tehdystä työstä. Ajatus oli kyyninen, mutta uskon harvoin muutoinkaan minulle tapahtuvan mitään hyvää.

Sain valita kolmesta palveluntarjoajasta itselleni parhaan tuntuisen. Haastattelin kaikkia, mutta päädyin lopulta nopeasti valintaani, joka oli Otva Oy. Olen nyt tavannut tukihenkilöäni kolmisen kertaa ja seuraava kerta on jo kulman takana. Tapaamiset ovat sujuneet hyvässä, kannustavassa hengessä. Katselemme yhdessä avoimia työpaikkoja, viilaamme hakemuksia ja CV:tä, mutta juttelemme paljon muustakin. Tukihenkilö on onnistunut sanomaan oikeilla sanoilla sen, minkä minun on varmaan tarvinnut kuulla jo vuosia: jos haluan niihin tehtäviin, joissa oikeasti voisin menestyä, saavuttaa koko potentiaalini ja joihin oikeasti haluaisin yltää, minun on haettava yliopistoon. Ihan tosissaan. Ja uskallettava ottaa opintolainaa. Olemme puhuneet myös siitä, kuinka varmasti kyllä pärjäisin yliopistossa ja vihdoin löytäisin ihmisiä, jotka ovat kanssani samalla aaltopituudella.

En saa tehdä työttömänä avoimen yliopiston opintoja, mikä on todella tyhmää, mutta olemme jutelleet siitä, kuinka voisin löytää edes jonkinlaisen työn, vaikka sitten nollatuntisopimuksella. Se antaisi minulle mahdollisuuden opiskella opintopisteitä, jotka voisin sitten hyväksilukea tutkintoon nopeuttaen valmistumista ja vähentäen otettavan opintolainan määrää. Lisäksi tuollaisessa osa-aikatyössä voisin ehkä jatkaa opintojen ohellakin.

Tuntuu, että vaikka yliopistoon on vielä pitkä ja vaativa matka, olen saanut jonkinlaista uutta toivoa elämääni tämän palvelun kautta. Tiedän tarkemmin minne haluan elämässäni mennä. Uskallan haaveilla isommin. Tiedän, että minusta voisi olla asiantuntijatehtäviin. Tietenkin tiedän, etten ehkä siltikään koskaan pääse yliopistoon, mutta on valtavan voimauttavaa, että joku uskoo minuun.

Näen edessäni suuria esteitä, mutta myös mahdollisuuksia. Työpaikka antaisi paitsi työkokemusta, myös varoja ja mahdollisuuksia opiskella avoimessa yliopistossa mikä voisi kenties parantaa mahdollisuuksiani yliopiston pääsykokeissa. Enää pitäisi kavuta vuori, purkaa muuri ja ratkaista labyrintti nimeltä työttömyys. Sarka ei ole helppo enkä ole onnistunut siihen yksin kolmeen ja puoleen vuoteen. Nyt minulla on onneksi joku toinenkin selustassa tukena. Se tuntuu hyvältä. Vähemmän yksinäiseltä.

Lähiaikoina olen ollut lastensuojelun asiakkaana, ja se on ollut minulle henkisesti hyvinkin rankkaa aikaa. Onneksi saan jutella avohuollon työntekijälle ajatuksistani ja tuntemuksistani joka viikko ja koulun kautta välillä kouluterveydenhoitajan kanssa. Ilman näitä olisin varmasti aika hukassa. Minua on kohdeltu asiallisesti ja otettu tosissaan. Myös terveydenhuollon palveluihin olen erittäin tyytyväinen, sillä esimerkiksi ilmainen ehkäisy alle 20-vuotiaille on ollut tärkeää.

Ylipäätään olen kiitollinen yhteiskunnan palveluista. Koen, että nuorilla on tasa-arvoinen mahdollisuus opiskella ja kasvaa terveenä.

Olen kohta 18 täyttävä tyttö Keski-Suomesta. Suurin osa kokemuksistani on positiivisia yhteiskunnan kannalta ja koen pystyväni osallistumaan kaikkiin tarjolla oleviin palveluihin, jos koen tarvetta.

Haluaisin nostaa kuitenkin omia kokemuksiani kaikkia kuohuttavasta terveydenhuollosta. Harrastan kilpa-cheerleadingia, SM-tasolla ja lajissa sattuu ja tapahtuu yhtenään, joten terveyspalveluille on ollut käyttöä tässä viimeisen vuoden aikana.

Suurimmaksi osaksi olen ollut tyytyväinen palveluun ja sen tehokkuuteen esim. Silloin kun nivelsiteeni menivät viime joulukuussa. Saavuin ensiapuun hieman klo 9 jälkeen illalla suoraan treeneistä ja eipä tarvinnut kauaa odotella, kun pääsin jo ensimmäisen lääkärin vastaanotolle. Sen jälkeen homma sujui kuin rasvattu ja pääsin jo hiukan 10 jälkeen poistumaan paikalta sauvojeni kanssa. Toki tapaturma oli selkeästi helppo diagnosoida ja varsin yleinen tapaturma, jonka hoito oli helppoa ja selkeää.

Julkisen puolen fysioterapiaa käytin nilkan kuntouttamiseen muutamaan otteeseen, mutta täältä en saanut yhtään sen parempia neuvoja mitä olin jo lääkäriltäkin saanut. Tunsin oloni hiukan turhautuneeksi koska sain vain samoja jumppaohjeita ja näilläkin oli aika hidas vaikutus.

No nyt syksyllä sain kovan tällin selkärankaani tiputtuani n. 3 metrin korkeudesta suoraan turvamatolle, joka sekin hyvin kova, joten ensiapuunhan siinä oli taas lähdettävä. Tämä kokemus on aiheuttanut minulle mielipiteen julkisesta terveyden huollosta, että en kyllä lähde sinne enää ikinä jonottelemaan, ellei ole hengenlähtö lähellä.

Ensin odottelimme illalla n. klo 10 aikaan hyvin pitkään ensimmäisenkään sairaanhoitajan tai lääkärin puheille pääsyä. Selästä ei osattu sanoa mitään, joten siitä alettiin keskustelemaan kuinka se aiotaan kuvata. Mitään edistystä ei tapahtunut. Olin todella väsynyt, en ollut syönyt moneen tuntiin. Olin kuitenkin jaloitellut ja muuta kunnes tultiin klo 2 aikaan yöllä ilmoittamaan, että olisi jäätävä yöksi ja sain liikkumiskiellon. En saanut edes nousta istumaan. Ymmärrän toki varatoimenpide sille, jos selässä olisikin jokin, mutta aavistelin jo itse, ettei siellä mikään sen pahemmin ole, joten alkoi ottaa päähän moiset rajoitteet.

Yöllä en saanut nukuttua koska käytävältä huutelivat känniset, aineissa olevat sun muut potilaat, jotka olivat sijoitettu aivan viereen. Selän kuvauksen piti tapahtua aamulla, jotta pääsen äkkiä kotiin nukkumaan. Kello 9 jälkeen paikalla kävi yhteensä 3 eri lääkäriä muutaman tunnin välein ja lopulta pääsin puoli kolme magneettikuvaan, jossa ei edes ollut mitään vikaa. Sain vahvat särkylääkkeet ja minut marssitettiin kotiin, mitä oli pyytänyt jo edellisenä iltana.

Tämä reissu turhautti ja oli henkisesti niin rankka, että jäi huono mielikuva julkisesta terveydenhuollosta, joka oli tämän kokemukseni mukaan niin aikaan saamatonta ja pelkkää odottelua ei minkään takia.

Jos siis tapaturma/ muu sairaskohtaus ei ole tuttu ja helposti diagnosoitavissa, niitä lykätään ja laitetaan odottelemaan monia tunteja ja potilaalle ei kerrota moniin tunteihin missä mennään ja mikä tilanne tai onko kukaan edes tulossa hoitamaan asiaani? Mielestäni tällaisissa ei-akuuteissakin tilanteissa olisi hyvä, että vaikka totta kai joudutaan odottamaan koska resurssit ovat rajoitettuja, hoitajat voisivat useammin tulla kysymään vointia tai ilmoittamaan koska lääkäri olisi tulossa saatikka mitä toimenpiteitä nyt pitää alkaa odottelemaan.

Olen yksin asuva lukio-opiskelija. Sairastuin vakavaan väsymykseen yllättäen maaliskuussa 2018, eikä väsymyksen syy valitettavasti ole vieläkään selvinnyt. Jäin sairastuessani painajaismaiseen loukkuun. En ole kyennyt käymään koulua sitten toukokuun, joten menetin opintotuen. En saa vieläkään sairauspäivärahaa, koska en ehtinyt ennen sairastumistani nostamaan yhtään opintotukea, joten jouduin odottamaan ensin 55 päivän omavastuuajan, jota pitkitti Kelan käsittelyajat ja muut terveydenhuollon tiedonsiirtoviiveet. Sairauspäivärahaan oikeuttavan A-todistuksen aika, kaksi kuukautta, ehti loppua, eikä omalääkärini pysty kirjoittamaan minulle B-todistusta, sillä minulla ei ole vielä minkään sairauden diagnoosia. Sairauden tutkimisessa on nyt kestänyt 7 kuukautta, ja paljon on tehtykin, mutta lääkärijonot ovat valtavan pitkät ja kuukaudet vain valuvat ohi.

Saan asumistukea, mutta se ei kata muuta kuin osan vuokrasta, lisäksi rahaa menee ruokaan ja muihin menoihin aika lailla. Yksi vaihtoehto oli työttömyyspäiväraha, mutta aktivointisuunnitelma TE-toimiston kautta ei toteutunut, sillä olen liian huonossa kunnossa kuntouttavaan toimintaan.

Nyt olen siinä pisteessä, että joulukuussa joudun hakemaan toimeentulotukea. Mikä siitä tekee niin kamalaa, on se, että ilman sairastumistani minulla olisi tällä hetkellä säästössä kaksi tuhatta euroa.

Olen elänyt omilla säästöilläni. Toisaalta se kuulostaa ihan reilulta, mutta todellisuus on se, että suurin osa opiskelijoista saa Kelalta lähes kaiken elämiseen tarvittavan rahan. Siksi tilanteeni on todella epäreilu. Sairauden aiheuttaman ahdistuksen ja vaivan lisäksi minulta on käytännössä riistetty valtion tuet.

Tästä tekstistä käy ilmi, että kohdallani yhteiskunnan tukijärjestelmä ei toimi. Päättäjien on tehtävä paljon enemmän töitä parantaakseen väsyneiden asemaa. Väsymys ei ole kenenkään oma vika. Siihen sairastunut ei aina kykene olemaan aktiivinen, mikä olisi edellytys toimeentulon varmistamiselle. Väsyneellä ei ole voimia taistella byrokratiaa vastaan ja soitella viikoittain Kelaan ja terveydenhuollon toimipisteisiin vain ärjyäkseen siitä, miksi raporttia ei vieläkään näy Omakannassa tai että miksi sairauspäivärahan käsittelyaika on viivästynyt niin paljon.